Nyt meillä ollaan jo kahdeksan kuukauden ikäisiä! Mieletöntä :D

8kk neuvolassa tytön mitat olivat 68,5cm ja 7,15kg. Eli pieni tyttö on edelleen, mutta kasvaa omilla miinuskäyrillään tasaisesti, ja sehän on tärkeintä. Lääkärintarkastuksessa Tinja oli todella reipas. Lääkäri oli meille kaikille uusi tuttavuus, mutta Tinja ei ujostellut miestä oikeastaan yhtään. Alkuun vähän ihmetteli, mutta soipa hänelle myös hymyn. Eikä yhtään itkettänyt. Terveeksi tyttö todettiin ja hyvin ikäisekseen kehittyneeksi.

Tinjahan oppi nousemaan jaloilleen vajaan 7kk ikäisenä, jo ennen kuin oppi istumaan tai konttaamaan. Pian pystyyn nousemisen jälkeen tyttö oppi myös konttauksen ja istumisen taidot. Nyt pientä saakin seurailla koko ajan, sillä hän pyrkii koko ajan pystyyn. Enää ei tarvitse edes saada kiinni esim. kahvasta, vaan pelkkä tasainen seinämä riittää tueksi.

On se maailma vain ihmeellinen pienen silmin.

Mustaa ja valkoista -haasteblogissa on tällä viikolla aiheena Yö. Muiden mustavalkoisia yökokemuksia voi käydä katsomassa täältä.

Silloin

sinun lähtösi

muutti päivän yöksi

valon varjoksi

täyden tyhjäksi

Toivon

sinun kohdallasi

muuttui yö päiväksi

pimeys valoksi

toivottomuus levoksi

Valokuvatorstain 159. haaste on Asetelma. Rajauksena aiheen käsittelylle pyydettiin olemaan kuvaamatta ihmisiä, eläimiä tai mitään elävää.

Muita vastineita haasteeseen voi katsella täältä.

Meidän perheen prinsessa, nöpönenä, ihanuus, kaunotar, hymyhuuli, punaposkinen suloisuus.

Välillä myös meidän oma kiljuhanhi, mölyapina, sottapytty ja haisuli.

Rakkain ja parhain sellaisenaan.

Minulla olisi mielessäni niin paljon sanoja, jotka haluaisin siirtää paperille. Paljon ajatuksia, mietteitä, kysymyksiä. En vain ole löytänyt vielä sitä aikaa ja hetkeä, jolloin voisin sen tehdä. Kun kirjoitan ylös suruani ja ikävääni sekä myös syyllisyydentuntoja, haluan antaa sille sen vaatiman ajan, heittäytyä hetkeksi sen vietäväksi. Haluaisin kirjoittaa ylös niitä mietteitä, joita surutyö on tuonut mukanaan. Haluaisin tehdä surutyötäni kirjoittamalla, uskon että sillä tavoin saisin jäsenneltyä ajatuksiani ja saisin itsestäni ulos ne vaikeammatkin ajatukset sekä tunteet.

On ikävä.

Luin Teuvo Saavalaisen teoksen Ja poika vaikenee. Siinä kirjailija kertoo oman itsemurhaan päätyneen poikansa tarinan ja samalla pukee sanoiksi paljon niitä tunteita, joita varmasti jokainen läheisensä itsemurhan kautta menettänyt kokee. Vaikka kirjassa onkin kyse isä-poika –suhteesta, voin veljeni menettäneenä sisarena samaistua moniin mietteisiin ja tunteisiin.

Muutama ote kirjasta:

”Tai kenties hänet tappoi viime kädessä koko tämä pirullinen yhteiskunta kilpailun vaatimuksineen, joihin hän ei pystynyt vastaamaan?”

”Ja vielä kovempi kysymys: Yritinkö minä edes tehdä kaiken minkä voi, vai suljinko hänen kuolemaan johtaneelta tuskaltaan silmäni ja koetin itse elää?”

 On ikävä rakasta veljeä.